MATKAKERTOMUS 7.6.2003 Väiski – Norojärvi

Erkki Räsänen

 Meitä oli poikia raitilla viis, eikä me välitetty niist – eli metsän poikia tahdoimme olla ja laavulla yöpyä. Sopivilla eväillä ja kaikilla mausteilla varustettuina sovimme lähtevämme Kaarinan polulle viikonloppuretkelle. 

Kalevan Samoilijat ry:n tämän retken etu- ja tunnustelijaryhmä Hessu, Matti ja minä lähdimme Väiskistä lauantaiaamuna 7.6.2003 klo 10.00 Hessun isolla autolla matkaan kohti Jyväskylän tieltä erkanevaa luontopolkua. Ensimmäinen pakollinen pysähdys oli viinakaupassa, toinen makkarakaupassa ja matka jatkui. Ruutanan Shellille parkkeerattiin ja koska takana oli jo yli 10 km taivalta, pidettiin baarissa luova olut- ja suunnittelutauko. 

Rinkat selkään ja klo 11.00 läksimme könyämään Kaarinan polulle ensin valtatien rinteen reunalla muutama sata metriä takaisinpäin Tampereen suuntaan. Valtatien ylittäminen onnistui nipin napin ehjin nahoin vilkkaan autoliikenteen seassa. Hirviportin lukitus ja paino meinasikin sitten olla ylipääsemätön este patikointimme jatkamiselle, mutta ähellyksen jälkeen Hessu ja Matti saivat sitä sen verran raotettua, että pääsimme livahtamaan metsän puolelle.

Aikamme risukkoa rämmittyämme ja kaatopaikan aromia nuuskaillen pääsimme metsikköön, jossa aivan yllättäen löytyi polku. Se olikin sitten viimeinen lähes kulkukelpoinen väylä moneen tuntiin. Ainoa vika vain oli siinä – jonka kekkasimme vasta myöhemmin - , että polun alkamiskohdassa varsinainen taivallusreitti kääntyi oikealle 90º, mutta me emme. Tyytyväisinä löytämäämme tiheässä kuusikossa kiemurtelevaan polkuun tiuhensimme vauhtiamme ja tuoksuista päätellen lähestyimme kaatopaikkaa. Tässä vaiheessa heräsi epäilys reittimme oikeellisuudesta ja aloimme haeskelemaan keltaisia merkkejä puiden kyljistä, mutta eihän niitä tietenkään missään näkynyt. Erilaisten koukkausten jälkeen päädyimme siihen ainoaan ja oikeaan ratkaisuun, polkua pitkin takaisin, kunnes merkit löytyy. Ja löytyihän ne, - juuri sieltä, mistä polku alkoi ja vauhtimme oli parantunut. 

Karttaan oli merkitty ”reitti kulkee uudella polulla” ja uusi se olikin, hirviä siellä oli varmaankin käyskennellyt, ehkä karhuja, jäniksiä ja muitakin metsän haltijoita, mutta tuskin ihmisiä. Niin oli neitseellistä. Puissa olevat keltaiset juovat tai täplät olivat myös niin korkealla, että ne oli maalannut joko talvella moottorikelkan päällä seissyt Kangasalan kunnan virkaatekevä luontoaktivisti tai sitten jenkkiläinen korismusta. On kuitenkin kehuttava, että polun merkkejä oli tosi tiheään, joskus jopa peräkkäisissä puissa ja kivissä. Siellä ei olisi voinut erehtyä suunnasta kukaan muu kuin meidän ryhmämme. 

Ensimmäisen parin tunnin aikana etenimme vain muutaman kilometrin välillä selällään maaten (Matti) kaatopuiden ylityksissä ja lukuisten avointen metsäojien ylitystapaa ihmeteltäessä. Myrskyn kaatamia puita olikin poikittain kulkureitin päällä tosi tiheään, samoin metsäojia ilman ylitykseen sopivia silta- tai pitkospuita. Eikä maasto helpottunut tuntikausiin. Rinkatkin alkoivat painaa yhä enemmän (Matilla ja minulla) ja jalkamme olivat likomärät. Hessu oli rivakka kuin vanha varsa, mutta eipä poluttomuus kovin Hessuakaan naurattanut, sillä muutaman tunnin rämmittyämme hän soitti Timolle ja ilmoitti, ettei muiden tarvitse kokea meidän eläymystämme, vaan Timo ja Kari, jotka lähtisivät Tampereelta vasta kuudentoista maissa, voisivat suhauttaa autolla suoraan Kaarinan polun toiseen päähän. Samalla soitolla hoitui myös oluttilaus. Jano oli jatkuva vieraamme ja katsoimme ansainneemme huurteisen sitten joskus jossain. Alavalla suoalueella löytyivät myös eräretkelle tuiki tarpeelliset ja tuttavalliset hyttysetkin. Ainakin omat karkotteeni olivat tietenkin jääneet piirongin laatikkoon. Väsymys on kuitenkin melkoinen erilaisia riesoja vähentävä tekijä. Kun on riittävän poikki, hyttysetkin ovat melkein kavereita – ei niitä jaksa edes läpsiä. 

Säätila oli mitä mainioin märistä jaloista huolimatta. Itse pysyin psyykkisesti hengissä kartan avulla, sillä ihme kyllä pystyin siitä ainakin ajoittain tunnistamaan sijaintimme ja etenemisemme. Matka taittui hitaasti mutta varmasti - ja tauot tihenivät. Kartassa näkyvä loppumatkalla helpottuva maasto ja osittaiset tiereitit pitivät yllä lepattavaa toivoa perille pääsystä. Ja vihdoinkin - runsaan kuuden tunnin raahustamisen jälkeen saavuimme Jyväskylän valtatieltä erkanevalle Norojärven tielle, josta matkaa laavulle olisi metsän kautta taasen ”uutta polkua” pitkin 1,8 km. Tietä pitkin oli suunnilleen sama matka.

 ”Uudesta polusta” olimme saaneet jo tarpeeksemme, eikä vapaaehtoinen metsään meno enää tässä vaiheessa maittanut, joten valitsimme kulkureitiksemme tien. Juuri kun olimme pakollisen lepotauon jälkeen ottaneet ensimmäiset horjuvat askeleemme, takaamme kuului tööttäys ja Timo ja Karihan ne siellä tulivat. Ajoitus oli melkoinen sattuma, sillä pojat olivat ajaneet harhaan, ja jos he olisivat tulleet muutaman minuutin päästä, tai kymmenen minuuttia aiemmin, olisimme olleet joko näkymättömissä mutkan takana tai metsässä vasta tulossa risteyspaikkaan. Ja autossa olivat tilaamamme oluet. Todellinen juhlahetki. Vieläkin mä muistan sen. 

Ja päästiinhän me Norojärven laavullekin, sillä loppumatkan pari kilometriä oli maastollisesti koko reissun helpoimpia, mutta rasitteena oli kuitenkin perusväsymyksemme (Matti ja minä) ja nyt jo tolkuttoman painavat rinkkamme. Viimeiset 800 m jouduimme kulkemaan metsässä, mutta polku kiemurteli hyvätasoisena harjun päällä kauniissa männikössä. Järven ja laavun näkeminen olikin enemmän kuin tervetullut. Koko patikointimme kesti 6¾ tuntia – siis lähes 7 tuntia. Kylläpä raukaisi. Taivallusreitti oli noin 13 km ja eksyminen päälle, mutta se maasto se maasto.