![]()
MATKAKERTOMUS 7.6.2003 Väiski – Norojärvi
Erkki Räsänen Meitä oli poikia
raitilla viis, eikä me välitetty niist – eli metsän poikia
tahdoimme olla ja laavulla yöpyä. Sopivilla eväillä ja kaikilla
mausteilla varustettuina sovimme lähtevämme Kaarinan polulle
viikonloppuretkelle. Kalevan Samoilijat ry:n
tämän retken etu- ja tunnustelijaryhmä Hessu, Matti ja minä lähdimme
Väiskistä lauantaiaamuna 7.6.2003 klo 10.00 Hessun isolla autolla
matkaan kohti Jyväskylän tieltä erkanevaa luontopolkua. Ensimmäinen
pakollinen pysähdys oli viinakaupassa, toinen makkarakaupassa ja matka
jatkui. Ruutanan Shellille parkkeerattiin ja koska takana oli jo yli 10
km taivalta, pidettiin baarissa luova olut- ja suunnittelutauko. Rinkat selkään ja klo 11.00 läksimme könyämään Kaarinan polulle ensin valtatien rinteen reunalla muutama sata metriä takaisinpäin Tampereen suuntaan. Valtatien ylittäminen onnistui nipin napin ehjin nahoin vilkkaan autoliikenteen seassa. Hirviportin lukitus ja paino meinasikin sitten olla ylipääsemätön este patikointimme jatkamiselle, mutta ähellyksen jälkeen Hessu ja Matti saivat sitä sen verran raotettua, että pääsimme livahtamaan metsän puolelle. Aikamme risukkoa rämmittyämme
ja kaatopaikan aromia nuuskaillen pääsimme metsikköön, jossa aivan
yllättäen löytyi polku. Se olikin sitten viimeinen lähes
kulkukelpoinen väylä moneen tuntiin. Ainoa vika vain oli siinä –
jonka kekkasimme vasta myöhemmin - , että polun alkamiskohdassa
varsinainen taivallusreitti kääntyi oikealle 90º, mutta me emme.
Tyytyväisinä löytämäämme tiheässä kuusikossa kiemurtelevaan
polkuun tiuhensimme vauhtiamme ja tuoksuista päätellen lähestyimme
kaatopaikkaa. Tässä vaiheessa heräsi epäilys reittimme
oikeellisuudesta ja aloimme haeskelemaan keltaisia merkkejä puiden
kyljistä, mutta eihän niitä tietenkään missään näkynyt.
Erilaisten koukkausten jälkeen päädyimme siihen ainoaan ja oikeaan
ratkaisuun, polkua pitkin takaisin, kunnes merkit löytyy. Ja löytyihän
ne, - juuri sieltä, mistä polku alkoi ja vauhtimme oli parantunut. Karttaan oli merkitty
”reitti kulkee uudella polulla” ja uusi se olikin, hirviä siellä
oli varmaankin käyskennellyt, ehkä karhuja, jäniksiä ja muitakin
metsän haltijoita, mutta tuskin ihmisiä. Niin oli neitseellistä.
Puissa olevat keltaiset juovat tai täplät olivat myös niin korkealla,
että ne oli maalannut joko talvella moottorikelkan päällä seissyt
Kangasalan kunnan virkaatekevä luontoaktivisti tai sitten jenkkiläinen
korismusta. On kuitenkin kehuttava, että polun merkkejä oli tosi tiheään,
joskus jopa peräkkäisissä puissa ja kivissä. Siellä ei olisi voinut
erehtyä suunnasta kukaan muu kuin meidän ryhmämme. Ensimmäisen parin
tunnin aikana etenimme vain muutaman kilometrin välillä selällään
maaten (Matti) kaatopuiden ylityksissä ja lukuisten avointen metsäojien
ylitystapaa ihmeteltäessä. Myrskyn kaatamia puita olikin poikittain
kulkureitin päällä tosi tiheään, samoin metsäojia ilman ylitykseen
sopivia silta- tai pitkospuita. Eikä maasto helpottunut tuntikausiin.
Rinkatkin alkoivat painaa yhä enemmän (Matilla ja minulla) ja jalkamme
olivat likomärät. Hessu oli rivakka kuin vanha varsa, mutta eipä
poluttomuus kovin Hessuakaan naurattanut, sillä muutaman tunnin rämmittyämme
hän soitti Timolle ja ilmoitti, ettei muiden tarvitse kokea meidän eläymystämme,
vaan Timo ja Kari, jotka lähtisivät Tampereelta vasta kuudentoista
maissa, voisivat suhauttaa autolla suoraan Kaarinan polun toiseen päähän.
Samalla soitolla hoitui myös oluttilaus. Jano oli jatkuva vieraamme ja
katsoimme ansainneemme huurteisen sitten joskus jossain. Alavalla
suoalueella löytyivät myös eräretkelle tuiki tarpeelliset ja
tuttavalliset hyttysetkin. Ainakin omat karkotteeni olivat tietenkin jääneet
piirongin laatikkoon. Väsymys on kuitenkin melkoinen erilaisia riesoja
vähentävä tekijä. Kun on riittävän poikki, hyttysetkin ovat
melkein kavereita – ei niitä jaksa edes läpsiä. Säätila oli mitä mainioin märistä jaloista huolimatta. Itse pysyin psyykkisesti hengissä kartan avulla, sillä ihme kyllä pystyin siitä ainakin ajoittain tunnistamaan sijaintimme ja etenemisemme. Matka taittui hitaasti mutta varmasti - ja tauot tihenivät. Kartassa näkyvä loppumatkalla helpottuva maasto ja osittaiset tiereitit pitivät yllä lepattavaa toivoa perille pääsystä. Ja vihdoinkin - runsaan kuuden tunnin raahustamisen jälkeen saavuimme Jyväskylän valtatieltä erkanevalle Norojärven tielle, josta matkaa laavulle olisi metsän kautta taasen ”uutta polkua” pitkin 1,8 km. Tietä pitkin oli suunnilleen sama matka. ”Uudesta
polusta” olimme saaneet jo tarpeeksemme, eikä vapaaehtoinen metsään
meno enää tässä vaiheessa maittanut, joten valitsimme
kulkureitiksemme tien. Juuri kun olimme pakollisen lepotauon jälkeen
ottaneet ensimmäiset horjuvat askeleemme, takaamme kuului tööttäys
ja Timo ja Karihan ne siellä tulivat. Ajoitus oli melkoinen sattuma,
sillä pojat olivat ajaneet harhaan, ja jos he olisivat tulleet muutaman
minuutin päästä, tai kymmenen minuuttia aiemmin, olisimme olleet joko
näkymättömissä mutkan takana tai metsässä vasta tulossa
risteyspaikkaan. Ja autossa olivat tilaamamme oluet. Todellinen
juhlahetki. Vieläkin mä muistan sen. Ja päästiinhän me
Norojärven laavullekin, sillä loppumatkan pari kilometriä oli
maastollisesti koko reissun helpoimpia, mutta rasitteena oli kuitenkin
perusväsymyksemme (Matti ja minä) ja nyt jo tolkuttoman painavat
rinkkamme. Viimeiset 800 m jouduimme kulkemaan metsässä, mutta polku
kiemurteli hyvätasoisena harjun päällä kauniissa männikössä. Järven
ja laavun näkeminen olikin enemmän kuin tervetullut. Koko
patikointimme kesti 6¾
tuntia – siis lähes 7 tuntia. Kylläpä raukaisi. Taivallusreitti oli
noin 13 km ja eksyminen päälle, mutta se maasto se maasto.
|
![]()

![]()
![]()

![]()

![]()
![]()